1”Eikö ihmisen elämä maan päällä ole ankaraa työtä, eivätkö hänen päivänsä ole kuin palkkalaisen päivät?
2Hän on kuin orja, joka kaipaa varjoon, kuin palkkalainen, joka odottaa työstään palkkaa.
3Minä olen saanut perinnöksi pettymysten kuukaudet, ja vaivan yöt on annettu osakseni.
4Maata mennessäni ajattelen, milloin voisin nousta, ja ilta venyy. Tuskastun ja kääntelehdin levottomana aamuhämärään asti.
5Madot peittävät ruumiini, rupeni ovat kuin maan kamara, ihoni halkeilee ja märkii.
6Päiväni kiitävät nopeammin kuin kutojan sukkula, ne katoavat vailla toivoa.”
7”Muista, että elämäni on vain tuulen henkäys. Silmäni ei enää saa nähdä onnea.
8Silmä, joka minut näki, ei enää minua näe. Sinun silmäsi etsivät minua, mutta minua ei ole.
9Pilvi häipyy ja häviää, ei myöskään tuonelaan vaipunut sieltä nouse.
10Taloonsa hän ei enää palaa, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.
11En minä suitsi suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, valitan sieluni katkerassa murheessa.
12Olenko minä meri tai lohikäärme, kun asetat vartioston minua vastaan?
13Kun ajattelen: leposijani lohduttaa minua, vuoteeni huojentaa tuskaani,
14niin sinä kauhistutat minua unilla ja säikytät minua näyillä.
15Mieluummin tukehdun, mieluummin kuolen kuin kidun luurankona.”
16”Olen saanut tarpeekseni, en tahdo elää ikuisesti. Jätä minut rauhaan, ovathan päiväni kuin henkäys.
17Mikä on ihminen, että pidät häntä niin tärkeänä ja kiinnität häneen huomiosi,
18tarkastelet häntä aamu aamulta, tutkit häntä hetki hetkeltä?
19Milloin sinä käännät katseesi minusta? Etkö hellitä sen vertaa, että saan sylkeni nielaistuksi?
20Jos olenkin tehnyt syntiä, niin mitä sillä olen sinulle tehnyt, sinä ihmisten vartija? Miksi asetit minut maalitauluksesi? Miksi tulin itselleni taakaksi?
21Miksi et anna rikostani anteeksi etkä ota pois syyllisyyttäni? Sillä nyt minä menen levolle maan tomuun. Sinä etsit minua, mutta minua ei enää ole.”