1”Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta.
2Hän kasvaa ja lakastuu kuin kukkanen, hän pakenee kuin varjo, joka ei pysy.
3Ja sellaista sinä pidät silmällä! Sinä viet hänet käymään oikeutta kanssasi.
4Syntyisikö saastaisesta puhdasta? Ei yhden yhtäkään.
5Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja hänen kuukausiensa luku on sinun tiedossasi. Sinä olet asettanut hänelle rajat, joita hän ei voi ylittää.
6Käännä siis katseesi pois hänestä, että hän pääsisi rauhaan ja saisi iloita kuin palkkalainen työpäivän päätettyään.
7Onhan puullakin toivo: vaikka se kaadetaan maahan, se kasvaa uudelleen, eikä siltä vesaa puutu.
8Vaikka sen juuri vanhenee maassa ja kanto kuolee mullassa,
9se versoo jälleen veden tuoksusta ja työntää oksia kuin istutettu taimi.
10Mutta kun mies kuolee, hänen voimansa on poissa. Kun ihminen on menehtynyt, missä hän on?
11Vesi juoksee pois järvestä, joki ehtyy ja kuivuu.
12Samoin ihminen käy levolle eikä enää nouse. Ennen kuin taivaat katoavat, he eivät herää, eivätkä havahdu unestaan.”
13”Jospa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit minut, kunnes vihasi on asettunut. Jospa asettaisit minulle määräajan ja sitten muistaisit minua.
14Kun mies on kuollut, virkoaako hän jälleen eloon? Minä odottaisin kaikki sotapalvelukseni päivät, kunnes tulee vuoroni päästä vapaalle.
15Sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin sinulle. Sinä kaipaisit kättesi tekoa.
16Silloin sinä kyllä laskisit askeleeni mutta et pitäisi kirjaa synneistäni.
17Rikokseni olisi sinetillä lukittuna kukkaroon, pahat tekoni sinä peittäisit piiloon.
18Mutta niin kuin vuori sortuu ja hajoaa ja kallio siirtyy sijaltaan,
19vesi kuluttaa kivet ja rankkasade huuhtoo pois maan mullan, niin sinä hävität ihmisen toivon.
20Sinä nujerrat hänet iäksi, ja hän menee pois. Sinä muutat hänen hahmonsa ja lähetät hänet pois.
21Hänen lapsensa saavat osakseen kunniaa, mutta hän ei siitä tiedä. Heistä tulee halpa-arvoisia, mutta hän ei sitä huomaa.
22Hän tuntee vain oman ruumiinsa kivun, vain oman sielunsa murheen.”