1Job jatkoi mietelmiensä lausumista ja sanoi:
2”Olisinpa niin kuin olin menneinä kuukausina, niin kuin niinä päivinä, joina Jumala minua varjeli.
3Silloin hänen lamppunsa loisti pääni päällä ja minä vaelsin hänen valossaan halki pimeyden.
4Jospa olisin niin kuin parhaina päivinäni, kun Jumalan ystävyys oli majani yllä,
5ja Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani ja lapseni olivat ympärilläni.
6Silloin askeleeni kylpivät kermassa ja kallio vierelläni vuoti öljyvirtoja.
7Kun menin kaupunginportille, kun asetin istuimeni torille,
8nuorukaiset väistyivät nähdessään minut, vanhukset nousivat ja jäivät seisomaan,
9päämiehet lakkasivat puhumasta ja panivat käden suulleen,
10ruhtinaiden ääni vaikeni, ja heidän kielensä tarttui kitalakeen.”
11”Kenen korva minusta kuuli, hän ylisti minua onnelliseksi, kenen silmä minut näki, hän antoi minusta hyvän todistuksen.
12Sillä minä pelastin kurjan, joka huusi apua, ja orvon, jolla ei ollut auttajaa.
13Menehtyvän siunaus tuli osakseni, lesken sydämen sain riemuitsemaan.
14Vanhurskauden puin ylleni, ja se verhosi minut, oikeus oli minulla viittana ja päähineenä.
15Minä olin sokean silmä ja ontuvan jalka.
16Köyhille minä olin isä, tuntemattomankin asiaa tutkin tarkoin.
17Minä murskasin väärintekijän leukaluut ja tempasin saaliin hänen hampaistaan.”
18”Silloin ajattelin: ’Minä saan kuolla omassa pesässäni, ja päiviäni tulee olemaan niin paljon kuin hiekanjyviä.
19Juureni ovat vedelle avoinna, ja kaste viipyy oksillani.
20Kunniani on alati uusi, ja jouseni nuortuu minun kädessäni.’
21Kaikki kuuntelivat minua ja odottivat, ottivat vaieten vastaan neuvoni.
22Kun olin puhunut, he eivät sanaakaan sanoneet, vihmana valui puheeni heihin.
23He odottivat minua kuin sadetta ja avasivat suunsa kuin kevätkuurolle.
24Minä hymyilin heille, kun he olivat toivottomia, minun kasvojeni valoisuus ei jättänyt heitä synkiksi.
25Jos suvaitsin tulla heidän luokseen, minä istuin kunniapaikalla, istuin kuin kuningas sotajoukkonsa keskellä, niin kuin se, joka lohduttaa murheelliset.”