Job 17
1 "Minun henkeni on rikki raastettu, minun päiväni sammuvat, kalmistoon minun osani.
2 Totisesti, pilkka piirittää minua ja silmäni täytyy yhä katsellaheidän ynseilyänsä.
3 Aseta puolestani pantti talteesi; kuka muu rupeaisi kättä lyödenminun takaajakseni?
4 Sillä sinä olet sulkenut ymmärrykseltä heidän sydämensä; sentähdensinä et päästä heitä voitolle.
5 Ystäviä kutsutaan osajaolle, mutta omilta lapsilta raukeavat silmät.
6 Minut on pantu kansoille sananlaskuksi; silmille syljettäväksi minäolen tullut.
7 Minun silmäni on hämärtynyt surusta, ja kaikki minun jäseneni ovatkuin varjo.
8 Tästä oikeamieliset hämmästyvät, ja viatonta kuohuttaa jumalattomanmeno.
9 Mutta hurskas pysyy tiellänsä, ja se, jolla on puhtaat kädet, kasvaavoimassa.
10 Mutta te kaikki, tulkaa jälleen tänne; en löydä minä viisastajoukostanne.
11 Päiväni ovat menneet, rauenneet ovat aivoitukseni, mitä sydämeniikävöitsi.
12 Yön he tekevät päiväksi; valo muka lähenee pimeydestä.
13 Jos kuinka toivon, on tuonela asuntoni; minä levitän vuoteenipimeyteen,
14 minä sanon haudalle: 'Sinä olet isäni', ja madoille: 'Äitini jasisareni'.
15 Missä on silloin minun toivoni, ja kuka saa minun toivoani katsella?
16 Ne astuvat alas tuonelan salpojen taa, kun yhdessä lepäämmetomussa."