Job 14
1 "Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnälevottomuutta,
2 kasvaa kuin kukkanen ja lakastuu, pakenee kuin varjo eikä pysy.
3 Ja sellaista sinä pidät silmällä ja viet minut käymään oikeuttakanssasi!
4 Syntyisikö saastaisesta puhdasta? Ei yhden yhtäkään.
5 Hänen päivänsä ovat määrätyt, ja hänen kuukausiensa luku on sinuntiedossasi; sinä olet asettanut hänelle määrän, jonka ylitse hän eipääse.
6 Niin käännä katseesi pois hänestä, että hän pääsisi rauhaan ja ettähän saisi iloita niinkuin palkkalainen päivän päätettyään.
7 Onhan puullakin toivo: vaikka se maahan kaadetaan, kasvaa seuudelleen, eikä siltä vesaa puutu.
8 Vaikka sen juuri vanhenee maassa ja sen kanto kuolee multaan,
9 niin se veden tuoksusta versoo jälleen ja tekee oksia niinkuinistukas.
10 Mutta mies kun kuolee, makaa hän martaana; kun ihminen on henkensäheittänyt, missä hän on sitten?
11 Vesi juoksee pois järvestä, ja joki tyhjenee ja kuivuu;
12 niin ihminen lepoon mentyänsä ei enää nouse.Ennenkuin taivaatkatoavat, eivät he heräjä eivätkä havahdu unestansa.
13 Oi, jospa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit minut, kunnesvihasi on asettunut, panisit minulle aikamäärän ja sitten muistaisitminua!
14 Kun mies kuolee, virkoaako hän jälleen henkiin?Minä vartoaisinkaikki sotapalvelukseni päivät, kunnes pääsyvuoroni joutuisi.
15 Sinä kutsuisit, ja minä vastaisin sinulle, sinä ikävöitsisit kättesitekoa.
16 Silloin sinä laskisit minun askeleeni, et pitäisi vaaria minunsynnistäni;
17 rikokseni olisi sinetillä lukittuna kukkaroon, ja pahat tekoni sinäpeittäisit piiloon.
18 Mutta vuorikin vyöryy ja hajoaa, ja kallio siirtyy sijaltansa,
19 vesi kuluttaa kivet, ja rankkasade huuhtoo pois maan mullan; niinsinä hävität ihmisen toivon.
20 Sinä masennat hänet iäksi, ja hän lähtee; sinä muutat hänen muotonsaja lähetät hänet menemään.
21 Kohoavatko hänen lapsensa kunniaan - ei hän sitä tiedä, vaipuvatkovähäisiksi - ei hän heitä huomaa.
22 Hän tuntee vain oman ruumiinsa kivun, vain oman sielunsa murheen."